Sirkka suven sirkuttain
lauloi vain,
kunnes huokui kylmä syys
toukat hyytäin niittymailla.
Sirkka ravintoa vailla
einepalaa turhaan pyys.
Pätkä 1600-luvulla eläneen runoilija Jean de la Fontainen faabelista, moraalisesta kertomuksesta Sirkka ja muurahainen, tiivistyy sanomaan työn eetoksesta. Riimittelyn pohjana oli tunnettu Aisopoksen (n. 620–560 eaa.) eläintarina muurahaisesta ja laulukaskaasta, ja moraalisena opetuksena näkemys työn ja ahkeruuden sekä omavaraisuuden ja ennakoimisen avulla saavutettavasta turvallisuudesta: ”Ei pidä heittäytyä huolettomaksi, jos haluaa säästyä harmeilta ja vaaroilta.” Tarinoissa muurahainen näyttäytyy ahkerana ja työteliäänä raatajana, jota odottaa talven koittaessa ansaittu palkinto: kodin lämpö ja niukat, mutta riittävät talvivarastot. Sirkka/laulukaskas kokee toisenlaisen lopun: hurvitteleva ja nautiskeleva elämä kostautuu nälkänä ja kylmyytenä, kuoleman partaalle ajautumisena.
Tunnettu tarina saa parodisen jatkon suomalaisen pakinoitsija Origon pakinassa Sirkka ja Murkku (1982). Pakina kertoo alkutekstilleen uskollisesti kevytmielisestä heinäsirkasta ja ahkerasta muurahaisesta. Eri vuodenaikoina kohdatessaan heinäsirkka on menossa milloin keikkamatkalle Pohjois-Suomeen milloin kuukauden turneelle etelään. Muurahainen puolestaan raataa ja säästää tulevaisuuden varalle ja varoittelee Sirkkaa kepeästä elämästä. Joka kerta tavatessaan heinäsirkan muurahainen muistaa kysyä, olisiko heinäsirkka kenties matkalla Pariisiin saakka, mutta sinne ei Sirkan matka suuntaudu. Kun tuttavukset tapaavat viimein eläkepäivillään, on muurahainen raadannan rampauttamana yksin sängyn pohjalla, mutta heinäsirkka jatkaa keikkailuaan ja on sijoittanut mukavan summan arvopapereihin ja jälkikasvun synnyttämiseen. Viimein voi heinäsirkka kertoa muurahaiselle myös suunnitelmistaan matkustaa Pariisiin. Pakina päättyy ilman selityksiä muurahaisen repliikkiin: ”Jos viitsisit sieltä etsiä käsiisi kaverin, jonka nimi on LaFontaine. Kun löydät sen, sano että haistaa paskan.”
Ymmärrys työn ja vapaa-ajan eroista ovat muuttuneet eurooppalaisessa kontekstissa hurjasti 1600-luvun jälkeen, eikä monikaan näe sen viisaammaksi vapaa-ajatonta työnraadantaa kuin toisten siivellä elämistäkään. Kyse ei silti ole juurikaan valinnanvapaudesta: yleisen elintason kohentuessa vuosisatojen aikana myös vapaa-ajan käsitteeseen on tarjoutunut tilaisuus, mutta samalla moni raataja tempautuisi varmasti useammin elämän nautintoihin, jos se olisi kiinni vain asenteesta. Matti Kortteisen 1990-luvun tutkimuksessa suomalaisen teollisuuden työntekijöiden suhteesta työhön nousi yhä vahvasti esille ”pärjäämisen eetos”. Se tiivistyi näkemyksiin elämän kovuudesta ja ihmisen pakosta pärjätä siinä puolustamalla omaa itsellistä elämäänsä, vaikka kyse ei enää ollut juurikaan agraariseen ajanjaksoon liitettävästä elämän aineellisesta puutteesta.
Raadannan ja epäoikeudenmukaisuuden maku sekä näkemys kovasta elämästä ovat yhä monen suomalaisenkin käsityksiä omasta suhteestaan työhön. Sen myötä kritiikkiä saa hallituspolitiikka, herrojen metkut ja työn kannattamattomuus kallistuvien elinkustannusten ja leikkautuvien etujen muodossa. Toisaalta käsitys kovan ja ahkeran työn ideaalista ja hurvittelevan elämän turmiollisuudesta muuttuvat entistä absurdimmaksi, kun pysähtyy uutiskuviin maailmalta. Siinä missä maailman rikkaat peseytyvät samppanjalla, köyhimpien raadannalla ei synny edes alkeellista elämisen ja hyvän elämän turvaa. Yhden ”muurahaisen” tarinasta raportoi kymmenen vuotta sitten kansainvälinen The Center for Trade and Human Rights: filippiiniläinen Raymond Aguba kuoli uupumukseen tehtyään työtä 22 tuntia keskeytyksettä. Hän oli toiminut 25 vuotta sopimustyöntekijänä hikipajassa. Vuonna 2014 ilmestynyt raportti eurooppalaisille vaateketjuille muotia valmistavasta Kambodžan vaateteollisuudesta kertoo yli 1800 työntekijän pyörtyneen 24 eri tehtaassa kovien tuotantotavoitteiden sekä pienestä palkasta johtuvan aliravitsemuksen ja pitkien työpäivien takia.
Tarinoita epäoikeudenmukaisen työn ja ihmisoikeusrikkomusten täyttämästä kansainvälisestä teollisuudesta ilmestyy päivittäin. Massoja, jotka eivät ole vielä löytäneet ”viestinviejää Pariisiin” kertomaan raatajien elämästä ja raadannan palkkioista, tyytymättömyydestään asemaansa, on kaikkialla. Huonoihin elinoloihin, riittämättömään palkkaan ja korruptoituneisiin valtarakennelmiin kyllästyneiden liikehdintä on nykyaikaisten kansojen tarina, jonka loppusanat ovat vielä tuntemattomia.
Laura Hokkanen
Kirjoittaja toimii Mikkelin Maailmankauppayhdistyksen puheenjohtajana ja on mieltynyt Aisopoksen viisauteen: ”On syytä olla harmissaan, kun näkee jonkun sivullisen korjaavan oman vaivannäkönsä hedelmät.”